maanantai 23. tammikuuta 2017

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Katri Alatalon 2016 julkaistu novellikokoelma Älä riko pintaa on ensimmäinen kerta kun luin ylipäätään mitään kirjailijalta, vaikka olen aiemmin hankkinut hänen Mustien ruusujen maa -sarjan teokset. En ole ehtinyt niihin asti vielä. Kokoelma sisältää kaksi osaa:

I osa: Kerron teille tarinan talvesta
  • Susiveli
  • Unien puutarhat
  • Ei poikasi ole kuollut
  • Narvaranin linnut
  • Talviyön tarina
II osa: Siellä missä puut kasvavat joesta
  • Älä riko pintaa
  • Kulkija
  • Tee minulle syksy
  • Jos seinät voisivat tuntea
  • Rubiinilaiva
Susiveli on kaunis tarina veljeydestä, Jaanista ja hänen pikkuveljestään Daikosta, jota kylän väki ei hyväksy. Vaikka kyseessä on kauhuelementtejä sisältävä tarina, niin koin sen nimenomaan omalla tavalla kauniina. Unien puutarhat on tarina Filaynnista, joka haluaisi vain nukkua ja uneksia, ja joka viedään navadin hoidettavaksi. Taustalla leguinmainen elävän luonnon yhteinen tietoisuus. Hienosti säikeistä kudottu kokonaisuus. Ei poikasi ole kuollut -novellissaNarvaranin linnut on tarina väkivallan varjosta elämän ajan. Julkaistu aiemmin 2013. Talviyön tarinassa on pääosassa kiertävä tarinankertoja. Novelli sisältää kaksi tarinaa kunnes vastaan tulee kylä, jossa tarinaa ei haluta, mutta joka saa sen joka tapauksessa.
kaukaisessa kylässä omaiset eivät voi luopua kuolleista lähiomaisistaan, vaan vainajat palautetaan takaisin. Tästä on epämiellyttäviä seuraamuksia. Julkaistu aiemmin 2012.

Älä riko pintaa on vinksahtanut rakkauskertomus, jossa pääosassa on sisarukset, joiden suvun synkkä salaisuus on lammen pinnan alla. Novelli on julkaistu aiemmin vuonna 2010. Kulkijassa Amarad-laivan vanha kapteeni ohjaa laivan maagin ohjeiden mukaan viimeisellä matkalla. Julkaistu 2013. Tee minulle syksy on kahdesta eri maailmasta olevan Azin ja Neynan rakkaustarina, jossa toisella voimakas kaipuu kotiseutunsa syksyyn. Julkaistu ensimmäisen kerran 2011. Jos seinät voisivat tuntea -tarinassa kunnianhimoinen tyttö ottaa pestin kirjastohoitajaksi löytääkseen kaiken hallitsevaa taikuutta maagisessa kirjastossa. Rubiinilaivassa nuori mies on mukana rakentamassa kaunista laivaa ja seikkailemassa, mutta taustalla on jotain joka vie mennessään.

Kokoelman kaikki novellit ovat kauhusävytteisiä fantasiatarinoita, jotka ilmeisestikin sijoittuvat Mustien ruusujen maa -sarjan maailmaan. Vaikka maailma ei ole ennestään minulle tuttu, kertomusten sisään oli helppo astua. En ollut myöskään lukenut aiemmin julkaistuja novelleja ennestään, joten kaikki tarinat olivat uusia. En osannut odottaa etukäteen mitään kokoelman sisällöltä, kuten monesti uusien kirjailijoiden kohdalla, joten positiivinen lukukokemus oli mukava yllätys.

Pidin eniten Alatalon novellien tunnelmasta. Se on arkinen ja utuinen, joissain fantasiamaisuus on selkeämpää, jotkin tarinat ovat heijastumaa tai juonenkäänteiltään vasta maallisen ulkopuolella. Samoin jotkut kertomuksista ovat selkeästi kauhua, jotkut eivät niinkään. Niissä on vain epämiellyttävä pohjavire. Varsinkin I osan tarinoita lukiessa minulle tuli jälleen (kuten parin muunkin kotimaisen naiskirjailijan teosten yhteydessä) mieleen Ursula K. Le Guinin novellien tunnelma ja tyyli, joka ei ole niin selittävä, etteikö tarinaa pitäisi joutua pohtimaan. Verkkainen ja enteinen tyyli lisää tunnelmaa. Ensimmäisestä osasta varsinkin Unien puutarhat, joka avautui vasta lopussa, on mielestäni erityisen onnistunut. Myös Susiveli oli hieman perinteisempine elementteineen hyvin rakentuva tarina. Talviyön tarina oli kokonaisuutena sekin yksi suosikeistani.

Muutamat novellit eivät toimi ihan niin hyvin, vaikka pidin niiden lukemisesta. Esimerkiksi Narvaranin linnut oli erinomaisesti kuvailevaa tekstiä, mutta lopun juonikuvio ilmestyi jotenkin kankeasti eteen, että vaikka ratkaisu oli hyvä, niin sen toteutus ei toiminut minun päässäni. Samoin kävi Tee minulle syksyn kanssa. Olisin niin mielelläni pitänyt tarinasta enemmän. Ykkösosan viisi novellia oli minulle vahvempi lukukokemus kuin kakkososan. Joka tapauksessa hyvin suositeltava novellikokoelma, jonka kansikuvakin on varsin onnistunut.

Liitän kokoelman mukaan käynnissä olevaan Novellihaasteeseen, johon tämän myötä olen kerryttänyt 10 luettua novellia.


perjantai 20. tammikuuta 2017

Andrzej Sapkowski: Järven neito

Järven neito (Pani Jeziora, 1999, suom. 2016) on viimeinen varsinainen osa The Witcher – Noituri -sarjaa. Olen kehunut jokaista teosta ja korviani myöten uponnut tarinaan, niin että seitsemättä teosta odotti sekä valtavalla innolla, että myös pelolla. Siksi kirjan aloittaminen ei ollut helppoa. Tarina imi kuitenkin jälleen mukaansa. Yritän olla spoilaamatta tapahtumia, mutta kerron lukureaktioistani, joista voi päätellä jotain tapahtumien kulusta.

Kiivaasti tavoitellun Cirin, noituri Geraltin sekä Yennefer-velhon polut ovat yhä erillään. Ciri pakoilee tavoittelijoitaan ja päätyy Pääskytornin portaalin kautta rinnakkaismaailmaan, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä ilman ehtoja. Geralt on kumppaneineen jumittunut lumen keskelle hovielämää viettämään, vaikka veri vetääkin Cirin perään ja Yennefer on Vilgefortz-velhon vankina ja kidutettavana. Pohjoisen kuningaskunnat ja Nilfgaard käyvät veristä sotaa ja kukin taho etenee vääjäämättä kohti kohtaloaan.

Sapkowski jatkaa Järven neidossa yhä tyylillisesti ajalla, unilla ja enteillä leikittelyä ja lainaa mm. rinnan niin bardi Valvatin kuin Rudyard Kiplingin kirjoituksia. Lukijaa pidetään varpaillaan vaihtelulla ja viitteillä. Koin huumorin olevan alkupuolella kirjaa yhä mukana rentona, mutta loppua lähestyttäessä, olin itse niin jännittynyt, että vain pelkäsin mitä tuleman pitää. On raastavaa lukea kirjaa, jonka samalla vetää puoleensa ja kuristaa kurkkua.

Sapkowski saattaa välillä kuvailla hahmojaan kovinkin reteällä otteella, mutta silti niistä heijastuu sisin, joka luo siteen lukijaan. Esimerkiksi sodan keskellä hääräilevä puolituinen kenttäkirurgi ja hänen apunaan toimivat velho, papitar ja opiskelija olivat vain hetken läsnä rankoissa tilanteissa ja kuitenkin heidän tulevaisuutensa kuvaus kosketti yllättävän voimallisesti. Veristen kenttäsairaalakohtausten kuvaaminen oli sarkastista sapkowskimaiseen tapaan ja kirurgin amputoimispäätökset lopulta jopa hörähdyttivät, vaikka sodan turhuus ei tästäkään näkökulmasta jäänyt huomiotta.
"Poikaseni, minä amputoin nyt.”
”Eiii!” haavoittunut karjui ja riuhtoi päätään yrittäen päästä pakoon Marti Sodergrenin käsiltä. ”En tahdooo!”
”Jos en amputoi, sinä kuolet.”
”Ennemmin kuolen…” haavoittuneen puhe alkoi soljua entistä hitaammin parantajan taikakeinojen vaikutuksesta. ”Ennemmin kuin jään rammaksi… Antakaa minun kuolla… Minä pyydän… Antakaa minun kuolla!”
”En voi”, Rusty sanoi, kohotti veitsen ja katseli sen terää, yhä edelleen tahrattomana kiiltävää terästä.
”En voi antaa sinun kuolla. Asia sattuu olemaan niin, että olen lääkäri.”
Hän työnsi terän päättäväisesti sisään ja teki syvän viillon. Haavoittunut ulvoi. Kovin epäinhimillisen kuuloisesti ollakseen ihminen."
Kun sitten matkustaa joidenkin hahmojen kanssa tilanteesta toiseen usean kirjan ajan, heihin tutustuu paremmin ja heistä tulee läheisiä. Sapkowskin tyyliin heistä irtoaa niin hyviä kuin huonojakin piirteitä ja usein huumorin ja sivulauseen kautta. Otin nenäliinapaketin lähemmäs kirjan loppua kohden ja sille oli tarvetta. Järven neito on herkälle lukijalle ja sarjan fanille rankka teos. Se on kuitenkin myös sisältöään laajempi viittauksineen ja linkittymisineen arthuriaaniseen saagaan.

Järven neito on hieno lopetus sarjaan. Ei siihen voinut olla kuin tyytyväinen, vaikka lukeminen sattuikin. Noituri on yksi niistä sarjoista, jossa kaikki osat ovat laadullisesti korkeatasoisia ja olen todella iloinen, että sarja käännettiin suomeksi ja vieläpä loppuun saakka. Tänä kesänä on ilmestymässä lisäksi vielä yksi Noituri-kirja suomeksi, Sapkowskin vuonna 2013 julkaistu Sezon burz nimellä Myrskykausi. Sen tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen Viimeinen toivomus-novellikokoelman aikoihin. Olen kuullut tästä puolalaisilta lukijoilta jokseenkin kriittisiä kommentteja, joten en uskalla odottaa mitään, mutta eiköhän se kuulu hankittaviin ja luettaviin teoksiin joka tapauksessa.

Sarjan aiempien osien arviot:
Viimeinen toivomus
Kohtalon miekka
Haltiain verta
Halveksunnan aika
Tulikaste
Pääskytorni

torstai 19. tammikuuta 2017

Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys

Carl Saganin Ensimmäinen yhteys (Contact, 1985, suom. 1987) on niitä kirjoja, joita olen halunnut lukea jo pitkään. Näin sen pohjalta tehdyn elokuvan heti ilmestymisen aikaan vuonna 1997, joten sisällöstä oli jonkin verran odotuksia. Lähinnä kiinnosti miten paljon asioita on muutettu elokuvaa varten ja millainen tyyli suositulla tieteen kansantajuistajalla fiktiivisessä kirjoittamisessa oli. Erikoista kirjassa on, että se oli alunperin tarkoitettu käsikirjoitukseksi, mutta koska elokuvaprojekti ei edennyt, Sagan teki tarinan romaaniksi. Myöhemmin käsikirjoitus elvytettiin ja Robert Zemeckis ohjasi Hugo-palkinnon voittaneen elokuvan. Kirja voitti Locus-palkinnon 1986.

Ihmiskunnan arjen sekoittaa täysin yhtäkkinen viesti 26 valovuoden päästä Vegan tähdeltä. Eleanor "Ellie" Arroway, joka isänsä tuella jo lapsena oli kiinnostunut radiologisista harrasteista, erikoistuu Harvardin yliopistossa radioastronomiaan. Hän on älyllistä elämää maapallon ulkopuolta kartoittavan Argus-projektin johtajana ensimmäisten joukossa vastaanottamassa kaukaa tullutta viestiä. Maailman väestö vastaanottaa viestin ristiriitaisin tuntemuksin, se herättää pelkoa maailmanlopusta ja vihollishyökkäyksestä, mutta myös uskonnollista kiihkoa tai vastustusta sekä yltiömäistä fanitusta. Kun viestin sisältö selviää, se vaatii ihmiskuntaa reagoimaan siihen. Lopputulosta ei kukaan osaa ennustaa.

Ensimmäinen yhteys on ideana valtavan kiehtova, sillä älyllistä merkkiä muualta maailmankaikkeudesta on odotettu ja jopa pelätty. Fyysikko Stephen Hawking on viime vuosina voimallisesti tuonut julki pelkojaan, ettei Maa pärjäisi yhteydenotoissa kovinkaan hyvin, mutta silti, ei ihmismieli olisi sitä mitä on, jos meillä ei olisi halua nähdä, kuulla ja päästä yhä kauemmas. Kirjan sanoma on suhtautua kontaktiin muuna kuin uhkana, nähdä se mahdollisuutena, ei sodanjulistuksena vaan todellisena universumin kädenojennuksena ja ymmärryksen laajentamisena.

Olen iloinen, että Sagan on asettanut kirjan päähenkilöksi vahvan ja älykkään naisen kaikkine vikoineen. Kirjan tiedemaailmassa ja poliittisessa johdossa näkyy muitakin naisia, kuten presidenttinä. Hyvin, hyvin usein vuosikymmenien takaisissa science fiction -teoksissa tällainen asetelma huutaa poissaolollaan. Voisi sanoa, että teos on femistinen ja naisten asemaan liittyviä kohtauksia löytyy, joskaan ne eivät ole leimaavia.

Kirjassa oli monia erinomaisen kiinnostavia juttuja, eikä minulla ollut lainkaan vaikeuksia lukea sitä. Ei minkäänlaista takkuilua lukuflowssa. Silti jotkin asiat, varsinkin filosofiset keskustelut uskonnon ja tieteen konflikteista, jäivät häiritsemään minua, eikä lukukokemus kaikilta osin ollut tyydyttävä. Loppuratkaisussa oli omanlaista hienoutta ja voin sanoa olevani tyytyväinen siihen, että luin teoksen.
"The universe is a pretty big place. If it's just us, seems like an awful waste of space."

Elokuvassa Ellie Arrowayta esittää Jodie Foster ja kirjan presidentin tiedeasiantuntija Ken der Heer ja uskonnollinen johtaja Palmer Joss ovat vaihtaneet hieman paikkaa Elllien yksityiselämässä. Palmer Jossia elokuvassa esittää Matthew McConaughey. Kun katsoin elokuvaa ensimmäistä kertaa, oli päänäyttelijävalinnat mielestäni outoja (tai Fosterin vastanäyttelijävalinta oli outo), sillä Fosterin ja McConaugheyn välillä ei leimahdellut aidosti mitään kipinöitä, vaikka oletin tekijöiden sellaista haluavan. Kirjassa ihmissuhteet eivät olleet Ellien paras puoli lainkaan ja ymmärrän nyt kirjan luettuani, että elokuvan vaivautuneisuus on osittain ehkä jopa tarkoituksellista. En viitsinyt katsoa elokuvaa kirjan yhteydessä uudestaan, joten minulla ei ole siitä kaikkia muistikuvia, mutta joka tapauksessa presidenttinä siinä on Clinton – tosin ei se naispuoleinen vaan mies.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär

Aloitin lukemaan Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytärtä (The Iron Dragon’s Dauhter, 1993, suom. 2003) marraskuun alussa aikomuksena saada se luettua NeNoReMo-haasteen kirjana samaisen kuun aikana. Vaan 429-sivuinen kirja ei ollutkaan minun luettavissa noin vaan. Sain kirjan tiukalla väännöllä loppuun vasta muutamaa päivää ennen vuodenvaihdetta.

Jane pakenee rautalohikäärmeen avulla lohikäärmetehtaasta, missä hän on ollut monen muun nuoren ja lapsen lailla orjana. Lukioikäisellä Janella ei uudella asuinalueellakaan ole helppo elää sekalaisten ihmisten, haltioiden, maahisten, keijujen ja muiden olentojen joukossa. Janesta kehkeytyy myymälävaras etsiessään hyväksyntää ja paikkaansa. Hän keskittyy kehittämään omaa taikuuttaan, hengen ja tiedon hallintaa, jotta voisi päättää omasta kohtalostaan. Kaiken hallitseva Jumalatar kun ei tunnu pitävän hänen puoliaan. Onko ainoa vaihtoehto tuhota universumi?

Kirjan alku oli mielenkiintoinen aina siihen asti, kunnes Jane poistuu tehtaalta. Sen jälkeen tarina hajoaa kieroksi episodisekameteliksi, jossa toinen toistaan epämiellyttävämmät hahmot räävistelivät keskinäisissä suhteissaan. En päässyt sisään Janen maailmaan ja vaikka tutut hahmot pyörivät mukana läpi tarinan eri kuorissa, en saanut heistä otetta. Lopulta kyllästyin. Luin kirjan loppuun vain, koska päätin, etten jätä sitä kesken.

Swanwickin kirjoitustyyliä voidaan varmaankin kuvailla ajoittain hyvinkin eläväiseksi, sillä ainakin hän onnistui puistattamaan minua useissa kohdin. Tapoja kertoa fantasiatarinoita on monenlaisia ja Swanwickin tapa Rautalohikäärmeen tyttäressä hyvinkin omintakeinen. Olen huomannut aiemminkin, että tietynlaisen rujon modernin realismin ja fantasian (urbaanin fantasian) yhteensovitus ei välttämättä pure minuun ja tässä tapauksessa juurikin kävi niin. Siihen kun lisää, että joillakin matkan varrella esille tuoduilla asioilla ei oikeastaan ollut merkitystä lopulta ja seksuaalisuudesta tuli itseisarvo, niin oli pakko hyväksyä, etten joko ymmärtänyt pointtia täysin tai sitten ymmärsin ja se ei ollut minun juttu.

Rautalohikäärmeen tytär on kerännyt jonkusen palkintoehdokkuuden, mm. World Fantasy –palkintoon, joten siinä on selkeästi omat arvonsa. Pidän grim darkista ja dark fantasysta alalajina, mutta tässä modernius oli liikaa. Kyseessä on ainoa Swanwickin suomennettu romaani ja luulenpa, että se jää ainoaksi häneltä lukemakseni fiktioksi. Aiemmin olen lukenut hänen Hugo-ehdokkaana olleen tietoteoksen Hope Mirrleesistä (arvostelu).

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Lewis Carroll: Kraukijahti

Luin Lewis Carrollin vuonna 1876 julkaistun Kraukijahti-runon (The Hunting of the Snark: An Agony, in Eight Fits) viime vuoden puolella, jolloin Alice Martinin 2013 suomentama versio ilmestyi myös ekirjana, ja nyt vuoden alkajaisiksi uudestaan lukumaratonin yhteydessä. Runon on kuvittanut 1959 Tove Jansson ruotsinnosta varten ja se kuvitus on siirretty myös tähän suomenkieliseen versioon. Lyhyt kirjanen sisältää esipuheen itse Carrollilta sekä Martinilta. Kraukijahti on kahdeksanosainen nonsenserunouden klassikko ja alaotsikkona on Kuolinkamppailu kahdeksassa kohtauksessa.

Luin 4,5 vuotta sitten J.R.R. Tolkienin Tom Bombadilin seikkailut (arvostelu), jonka niin ikään oli Martin suomentanut ja pidin siitä. Kuten Tolkienin runous, ei Carrollin nonsensekaan ole mitään helppoa käännettävää, joten hatunnosto kääntäjälle haasteeseen ryhtymisestä.
Runossa kymmenen hengen ryhmä, Päällikkö, Plankki, Pankki, Pipontekijä, Peluri, Prokuraattori, Pörssimeklari, Pitsinnyplääjämajava, Paakari ja Pyöveli, lähtee purjehtien pyydystämään mysteeristä kraukea, mikä ei ole helppo eikä nopea tehtävä. Lopputuloskaan ei ole taattu.

Luin runon ensin pelkästään suomeksi, johon Martin esipuheessaan sanoo muuttaneensa paremmin suomenkieleen sopivan runomitan (trokee). Rakenne ja säemäärä ovat samat. Teksti on hauskaa leikittelyä ja ajoittain jotain ihan käsittämätöntä, niin kuin nonsenserunon kuuluneekin olla.
Kulkaa tarkkaan! Viisi on tuntomerkkiä,
viisi varmaa, täysin tieteellistä,

joista aidon Krauen tuntee Krauen etsijä.
Niistä saatte hyötyä jos mistä!
Ensinnäkin maku. Se on onton rapea.
Se muistuttaa, jos joku kysyy multa,

takkia, kun vyötärö on liian kapea,
ja mukana on hieman virvatulta.
Kraukijahdin sisällön ymmärtää kokonaisuudessaan seikkailuksi, mutta kun siitä alkaa tarkastella yksityiskohtia, se muuttuu huvittavan oudoksi ja olo on kuin tippuisi Alicen mukana ihmemaahan. Toisella lukukerralla hukkasin rytmin ja niinpä tulin lukeneeksi runon osittain ääneen. Mikä oli hauskaa sekin. Jostain syystä en useinkaan osaa tyytyä suomennokseen, jos englanninkielinen versio on saatavilla ja The Hunting of the Snark on saatavilla Project Gutenbergissä. Niinpä luin runon myös englanniksi ja kyllähän se päihittää mennen tullen suomennoksen, mutta näinhän se yleensä aina on, oli kyse sitten enemmän tai vähemmän haasteellisesta tekstistä. Jotain käännöksessä aina menetetään. Yllä oleva näyteteksti englanniksi:
“Come, listen, my men, while I tell you again
The five unmistakable marks
By which you may know, wheresoever you go,
The warranted genuine Snarks.

“Let us take them in order. The first is the taste,
Which is meagre and hollow, but crisp:
Like a coat that is rather too tight in the waist,
With a flavour of Will-o’-the-wisp.
Runon sanotaan olevan (ja Carroll itsekin kerran on sen myöntänyt) allegoria onnellisuuden etsinnälle, tosin itselleni se käsitys ei auennut omatoimisesti. Niin kuin ei se väitetty allegoria tuberkuloosillekaan. En ihmettele, että aikalaiset kritisoivat runoa oudoksi, sillä sitähän se on ja siinä sen hienous. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tove Janssonin kuvitus on plussaa teokselle, persoonallista ja tunnelmaan sopivaa.

Tein pikaisen haun YouTubeen katsoakseni mitä sieltä löytyisi The Hunting of the Snarkiin liittyen ja vastaan tuli mm. Boris Karloffin lukema versio, mikä sai tunnelman hieman kauhukertomusmaiseksi rätinän ja kaiun kera. Mielenkiintoinen kokemus sekin.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Walter Jon Williams: Rautahermot

Olen varmaankin jossain vaiheessa blogini historian aikana tuumannut kyberpunkin olevan kohtuullisen haasteellista luettavaa minulle, vaikka olen nauttinut varsinkin Pat Cadiganin tuotoksista (arvioita täällä). Suhteellisesti tarkasteltuna olen lukenut tämän alagenren kirjallisuutta siis kohtuullisen vähän. Nyt on kuitenkin tullut jälleen ajankohtaiseksi tarttua kyberpunkiin, jonka trendi on noususuunnassa Blade Runner 2049 -elokuvan ja Altered Carbon -tv-sarjan myötä. Lisäksi Helsingin Worldconiin on tulossa kunniavieraaksi Walter Jon Williams, jonka bibliografia sisältää kyberpunk-teoksia. Luin yhden niistä, sen ainoan suomennetun eli vuonna 1992 julkaistun Rautahermot (Hardwired, 1986).

Kiertoradan eliitin korporaatioiden hallitsemassa Amerikan sodan runtelemissa raunioissa, panssaripojat, pölypimut, nappiaivot ja muut jäljellä oleva maan massa yrittää selviytyä keinolla millä hyvänsä slummien törkyjen ja huumeiden keskellä. Jotkut uskaltavat vielä haaveilla paremmasta, ja yksi heistä on teknisesti viritetty pölypimu Sarah, joka toivoo saavansa itsensä ja veljensä vielä jonain päivänä parempaan elämään Kiertoradalle ja sen vuoksi ottaa vastaan tehtävän, joka asettaa hänet vaaraan. Sarahin tie yhtyy entisen taistelijan ja salakuljettajan, panssaripoika Cowboyn kanssa ja pian molemmat ovat osa vastarintaa, jota käydään Kiertoradan korporaatioiden ylivoimaa ja kieroiluja vastaan.

Rautahermoissa on kaikki kyberpunkin piirteet; suuryhtiöt, joiden valtaa vastaan taistellaan, surkeat ja puutteelliset olosuhteet, huumeita, rautaviritettyjä hermoja ja kyberneettisiä kehonosia, aivoihin asennettuja plugipaikkoja, liitäntäpintojen kautta ohjattavia ilma-aluksia ja datavirtoja ohjaavia kehottomia ihmisälyjä. Maailma on synkkä ja epätoivoinen paikka, eikä ihmishenki ole kovinkaan arvokas. Päähenkilöt ovat antisankareita ja heidän tekonsa ovat moraalisesti kyseenalaisia, mutta kokonaiskuvassa oikeutettuja selviytymisen vuoksi. Kovien kuorien sisällä on kohtalaisen inhimillisiä ja tarpeisia ihmisiä.

Kirja on vetävä, mikä tuli minulle hieman yllätyksenä. Oletin, etten ihan noin vain pääse tarinaan sisään, mutta Williamsin tyyli olikin mukaansa tempaiseva. Hahmot eivät ole huikean moniulotteisia ja varsinkin Sarah kärsi välillä uskottavuuden puutteesta, sillä taustaa hänen Kärpälleen ei annettu, joten se jäi lähinnä shokkielementiksi. Cowboy on legendoineen aika yksiulotteinen, vaikka kaikenlaista hänen taustaltaan ilmeisesti löytyy, mutta sitä vain sivuttiin. Vaan hahmot istuivat kyllä maailmaan ihan kelpolailla ja itse kyberpunkmaailma kaikkine mausteineen olikin se päätarkoitus. Maailmankuvaus on onnistunutta ja lukiessa ei suuremmin jäänyt kaipaamaan selittäviä tekijöitä. Näin jälkeen päin tulee mieleen useitakin taustaan liittyviä asioita, joista olisi ollut kiinnostavaa lukea, mutta ilmankin voi elää. Voisin kokeilla jotain muutakin Williamsilta, jos aikatauluun mahtuu, mutta ainakin tätä voin suositella muillekin, jotka haluavat tutustua kirjailijaan minimitasolla ennen Worldconia.

Kirjan kansi on taas sarjassamme "ei nappaa", vaan kun tein kuvahaun englanninkielisten opusten kansiin, niin eipä ne nekään kovin korkealaatuisia tai siedettäviä olleet. Joten menköön tämä suomiversiokin.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...