maanantai 20. helmikuuta 2017

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewisin esikoiskirja The Wolf Road julkaistiin 2016. Suomennos Suden tie tuli markkinoille nopsasti saman vuoden viimeisinä päivinä, virallinen ilmestymisvuosi on kuitenkin 2017. Minä ostin ja luin ekirjaversion.

Elkan vanhemmat lähtivät pohjoiseen etsimään vaurautta kullankaivuusta ja tyttö jäi mummonsa hoiviin metsäisen laakson keskellä sijaitsevaan röttelöön. Mummon ollessa pieni tapahtui Iso hiton typeryys, tuhoisa sota, joka jätti jälkeensä saastuneita alueita ja kaupunkien tuhoutumista. Elämästä oli muodostunut sen jälkeen kamppailua, jota muuttuneet sääilmiöt hirmu-ukkosineen ryydittivät. Yhden ukkosen aikana 7-vuotias Elka kadottaa mummonsa ja menettää kotinsa, kunnes tuntematon mies ottaa hänet hoiviinsa. Ansastaja opettaa hänelle kaiken metsästyksestä ja selviytymisestä, kunnes vuosikymmenen jälkeen Elkalle alkaa paljastua kasvatti-isänsä todellinen luonne ja hän lähtee kohti pohjoista etsimään vanhempiansa. Vaan ansastaja lähtee hänen kintereilleen ja perässä seuraa rauhantuomari Jennifer Lyon, jolla on kana kynittävä molempien kanssa. Matka ei paljasta ainoastaan millainen maailma ja ihmiskunta Elkan on kohdattava, vaan avaa totuuden myös hänen omasta sisimmästään.

Suden tien alku vaatii hieman totuttelua, mutta varsin nopeasti kun tekstin puhekielen tyyliin pääsee sisälle, se imaisee mukaansa tiukasti. Luin kirjan yhdeltä istumalta. Tarina on synkän post-apokalyptinen ja väkivaltainen. Kielenkäyttö on ajoittain ronskia, mutta se istuu maailman luonteeseen täydellisesti. Hahmoja leimaa syvä epäluulo toisia kohtaan, kuka tahansa voi aiheuttaa ongelmia tai pahaa. Ihmiset eivät ole mustavalkoisia ja selviytymisen tarve saa pohjimmiltaan hyvätkin tekemään asioita, joista on parempi vaieta. Elka on naiivi, kuin suden pentu, joka kasvaa tarinan myötä. Olen kuitenkin iloinen, ettei hän missään vaiheessa saavuta kuitenkaan päätepistettä, se olisi liian yksinkertaista.

Lewisin hahmot ovat pitkälti ympäröivän dystopisen maailman pölyjen, tuulten, hiilen ja pakkasen karaisemia. Naiset ovat kovia olosuhteiden ja työn muovaamia, mutta heistä löytyy myös välittämistä ja pehmeyttä. Minua kirjassa nimenomaan viehättää useat naiset, jotka ovat moniulotteisia samalla tavoin kuin usein miehiä kirjoissa kuvataan, he johtavat toimintaa. He ovat aidosti selviytyjiä omillaan, jopa yksinäisiä susia. Lewisin kuvaama maailma on raaka, kylmä ja vaativa, grimdark-Abercrombien tyyliin, mutta samalla siinä on kauneutta villieläimineen ja myrskyineen. Kirja ei ole kovinkaan pitkä, joten kerronta on tiivistä ja paikoin ehkä edetään liiankin pitkin askelin eteenpäin, mutta juoni on koko matkan ehyt. Elkan sisään pääsee hyvin, ja sivuhahmoistakin ehtii tulla hyvä käsitys.

Ehkä hieman arveluttavaa on kultabuumin syntyminen sodan seurauksena syntyneiden paljastumien vuoksi, mutta jos jättää realismin taustalle, niin voi nauttia jopa 1800-luvun Klondiken kultaryntäyksen mieleen tuovasta tunnelmasta. Kovin ne vanhat valokuvat röttelöityvistä ja buumin jälkeen supistuneista kaupungeista tuli mieleeni jossain vaiheessa. Suden tiessä ei ehkä ole klassikon aineksia, kuten Cormac McCarthyn Tiessä (arvostelu), vaikka siinä ehkä vaikutteita kirjasta jonkin verran onkin, mutta ehdottomasti suosittelen lukukokemusta. Tätä kirjaa voisi harkita nimettäväksi myös Hugo-ehdokkaaksi tai Beth Lewisia John W. Campbell-ehdokkaaksi.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

2016 BSFA-palkintoehdokkaat julkistettu

British Science Fiction Associationin BSFA-palkintojen tämän vuotinen ehdokaslista on julkistettu. Kategorioiden voittajat valitaan yhdistyksen jäsenten ja Easterconiin osallistujien voimin ja tulokset julkistetaan huhtikuussa Easterconissa Birminghamissa.

Paras romaani
  • Chris Beckett – Daughter of Eden (Gollancz)
  • Becky Chambers – A Closed and Common Orbit (Hodder & Stoughton)
  • Dave Hutchinson – Europe in Winter (Solaris)
  • Tricia Sullivan – Occupy Me (Gollancz)
  • Nick Wood – Azanian Bridges (NewCon Press)

Paras novelli
  • Malcolm Devlin – The End of Hope Street (Interzone #266)
  • Jaine Fenn – Liberty Bird (Now We Are Ten, NewCon Press)
  • Una McCormack – Taking Flight (Crises and Conflicts, NewCon Press)
  • Helen Oyeyemi – Presence (What is Not Yours is Not Yours, Picador)
  • Tade Thompson – The Apologists (Interzone #266)
  • Aliya Whiteley – The Arrival of Missives (Unsung Stories)

Tietoteokset

Paras taidetuotos

Romaanilistalla on tuttuja nimiä, joihin en tosin itse ole liiemmälti tutustunut. Ehkä jonain päivänä. Jos teokset kestää vuosien odottelun.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon kirjoja ei ole tullut luetuksi viime vuosina, ne kun eivät pääsääntöisesti löydy ekirjoina ja vuonna 2013 julkaistu Auringon ydinkin piti hankkia paperikirjana luettavaksi. Kirja on ajankohtainen monessakin mielessä, mutta erityisesti siksi, että se julkaistiin 2016 englanniksi (The Core of the Sun) ja on ollut laajan kielialueen spefilukemistoissa suosituslistoilla. Viimeksi mm. tarjolla Arthur C. Clarke -ehdokkaaksi (kustantajan tai tekijän nimeämä). Minä luin kirjan Hugo-nimeämistä ajatellen, halusin arvioida nimeänkö kirjan suomalaisena teoksena omaksi ehdokkaakseni. Paljastan heti kättelyssä, että Auringon ydin tulee olemaan minun listallani.

Tarinassa eletään todellisuuden nykyhetkiä, mutta vaihtoehtoisessa Suomessa, joka 1800-luvulta lähtien on kehittynyt eri suuntaan. Suomi on suljettu valtio, Eusistokraattinen tasavalta, jossa noudatetaan tiukasti yhteiskuntarauhaa ja kansanterveyttä edistävää pakkopolitiikkaa. Riippuvuutta aiheuttavat nautintoaineet, kuten alkoholi ja kahvi on kielletty, mutta seksi sen sijaan helposti saatavissa. Naiset on jalostettu feminaisiksi, eloiksi, joiden tärkein tehtävä on mies, koti ja perhe. Syntymässään ihannerodusta poikkeavia naisia kutsutaan morlokeiksi. Miehet ovat maskoja tai poikkeavasti miinus-miehiä. Suomen rajojen ulkopuolelta kuuluu huhuja toisenlaisesta vapaasta maailmasta, josta ei tiedä onko tarua vai totta. Rajojen yli vuotaa läpi vielä myös yhtä nautintoainetta, chiliä. Kirjan päähenkilö Vanna on kapsu, chilin kapsaisiiniin koukussa oleva eloi-naisen näköinen morlokki, jonka miesystävä Jere toimii kapsaisiinin diilerinä. Vannan ja hänen aidon eloi-sisarensa Mannan kohtalot ovat kirjan pääjuonilinja, kapinallinen täydellistä chiliä kehittävä uskontokunta on poikkijuoni ja chili tarinan ydin.

Vuonna 2017, kun amerikkalaiset ostavat Margaret Atwoodin Orjattaresi (arvostelu) ja George Orwellin 1984 -kirjojen painoksia loppuun, Sinisalon Auringon ydin on myös ajanhermolla. Kirjassa on molemmista klassikoista teemoja, naisen alistettu asema ja valvontayhteiskunta etunenässä. Kun tähän lisää vielä H.G. Wellsin Aikakoneen (arvostelu) rodulliset ja luokkaerot kohdistettuna naiseen, on kasassa aineksia, jotka Sinisalo taitavasti kutoo vaikuttavaksi dystopiaksi ja omaääniseksi vaihtoehtohistoriaksi. Yksityiskohtaiset kuvaukset feminaisen kasvatuksesta ja elämästä antavat kuvan ylellisyyden valepukuun puetusta orjuudesta, perusasetelmasta, jonka Atwood esittää karummassa muodossa. Silti myös Auringon ytimen Vannan kirjeissä keriytyy auki pikkuhiljaa ja salakavalasti kaiken karmeus. Esimerkiksi naisten ja koirien koulutuksen ja jalostuksen vertailu, sterilisaatiokäytäntöjä myöten, on jokseenkin ällistyttävää luettavaa. Tarina ei ole kuitenkaan ilman toivoa ja chili näyttelee siinä suurta osaa.

En ole chilin erityinen ystävä, mutta ryhdyn sen kanssa tekemisiin aina silloin tällöin. Auringon ydin toimii erittäin voimakkaasti katalyyttina ryhtymiseen. Kirjaa lukiessa tulee vastustamaton halu chilipitoiseen ruokailuun. Perusjalapeñokin käy paremman puutteesta. Tarinan suola on kuvaileva kieli, Vannan kellarikokemukset ja erilaiset aistikuvaukset ihmisten reaktioista ovat erityisesti loistavia. Ihastelin niitä paljon. Saan usein kirjoja lukiessani visuaalisia mielikuvia, mutta Sinisalon teksti toi maku- ja hajuaistin mielikuvat voimakkaasti esille. Se on kohtalaisen harvinaista ja tervetullutta. Nykyisen teknologian läsnäolottomuus ei erityisesti korostu tarinassa, vaikka kirjailija tuo sen esille. Jälkeenpäin miettiessäni koin kirjan maailman tunnelman olevan jokseenkin seiskytlukulainen. Kirjassa on myös satiiria, joka tulee mm. mainosten ja kouluesseiden kautta parhaiten esille. En ole aivan tyytyväinen tarinan shamanismi-touhuiluun, se jotenkin ampuu yli tarinakehyksestä. Loppu on kuitenkin jännittävä ja langat pysyy hyppysissä sen verran hienosti, että heilautan tosiaan kirjan omalle Hugo-nimeämislistalle.

Epäilen, että aika moni suomalainen nimeää Auringon ytimen listalleen, mutta entä muu maailma ja etenkin amerikkalaiset. Guuglasin hieman miten kirja on otettu vastaan, ja useimmat lehti- ja blogiarvostelut ovat positiivisia. Kaikki vertaa kirjaa Atwoodin Orjattareesi. Muutama normilukija pitää loppua omituisena, ja ymmärrän sen itsekin. On vaikea sanoa, miten kirja on tavoittanut kansainvälisen fandomin, mutta toivossa on hyvä elää.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Ystävänpäivän lukumaraton 2017 - päivittyvä kooste

On jälleen Ystävänpäivän lukumaratonin aika. Tänä vuonna Ystävänpäivä sijoittuu arkeen, eikä se näin töissäkäyvälle oikein sovi maratoniin, joten onneksi on mahdollisuus toteuttaa lukupyrähdys jo nyt viikonloppuna. Tänä vuonna lukumaratonia emännöi Tuntematon lukija -blogi ja säännöt on perinteiset 24 tuntia lukemista, sisältäen tauot ja luettu sivumäärä ja luetut teokset ylös.


Tämä on minun päivittyvä maratonpostaus ja maraton alkaa nyt! Suunnitelmien mukaan keskityn ehkä pelkästään kotimaiseen luettavaan tällä kertaan, mutta katsotaan miltä tuntuu matkan varrella.

11.2. klo 15:00 Aloitan Johanna Sinisalon Auringon ydin -kirjalla. Jonottamassa on Juha Jyrkäksen Ouramoinen.


klo 17:42 Luettuna 90 sivua. Lukemisen alku ei käynnistynyt niin sujuvasti kuin toivoin, mutta Sinisalon teos tempasi kyllä mukaansa edetessään. Jatkan.

klo 19:22 Vaikka olen vasta puolessa välissä Sinisalon kirjaa, tiedän nimeäväni tämän omaksi Hugo-ehdokkaaksi. 

klo 20:13 Chilipitoinen iltaruoka syöty. Jatkan.

klo 22:49 Auringon ydin yhä menossa. Loppu häämöttää.

12.2. klo 00:30 Auringon ydin on luettuna. Sivuja kertynyt yhteensä 340. Kannatti käyttää aikaa tähän tekstiin. Jatkan Ouramoisella.

klo 02:42 Ouramoinen luettu. Sivumäärä yhteensä tähän mennessä 500. Siirryn hetkeksi kesken olevan teoksen pariin eli jatkan Gene Wolfen The Castle of the Otterin lukemista alkaen sivulta 19.


klo 05:22 The Castle of the Otter valmis. Luettuja sivuja 594. Jatkan Sofia Samatarin The Winged Histories -kirjaa sivulta 60 alkaen.

klo 09:13 Otin pienet nokoset. Sitä ennen sivuja ehti kertyä 25 lisää eli luettujen määrä tällä hetkellä 619. Jatkan Samatarilla.

klo 10:31 The Winged Histories eteni 33 sivua. Kokonaissivumäärä   652. Koska keskittymiskyky hieman heikkenee väsymyksen myötä, siirryn takaisin suomenkieliseen tekstiin ja Francis  Marion Crawfordin Ajattomat aaveet -novellien pariin.

klo 12:21 Kalmon hymy ja Kirkuva kallo -novellit luettu. Vetäviä kauhujuttuja 50 sivun verran (702 yhteensä luettuna). Jatkan.


klo 15:00 Mies yli laidan!, Sillä veressä on elämänvoima ja Ylävuode -novellit luettu ja Paratiisin lähteillä -novelli aloitettu. Yhteensä lukumaratonin saldo on 773 sivua.

Luetut teokset:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Juha Jyrkäs: Ouramoinen
Gene Wolfe: The Castle of the Otter (osa)
Sofia Samatar: The Winged Histories (osa)
Francis Marion Crawford: Ajattomat aaveet (osa)

Meni aika rutiinilla tämä lukumaraton, mutta lukeminen kannattaa aina, ja yhteisöllinen maraton antaa hyvän hetken keskittyä siihen. Kesällä varmaankin seuraava hubailu.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Gene Wolfe: Autarkin linnoitus

Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarja ei päästänyt minua helpolla. Pidin edellisestä osasta paljon, se oli paras siihen mennessä ilmestyneistä ja paljon kysymyksiä jäi auki viimeiseen kirjaan. Autarkin linnoitus (The Citadel of the Autarch, 1983) julkaistiin suomeksi 2016.

Viimeisessä osassa Severian ajautuu mukaan ascialaisten sotilaiden ja kansainyhteisön armeijojen väliseen sotaan ja haavoittumisten ja matkanteon keskellä Severian kohtaa vanhoja tuttuja ja tapahtumat menneestä palaa kietomaan nykyisyyyden ja tulevaisuuden yhdeksi vyyhdeksi. Autarkin linnoitus sisältää symboliikkaa, filosofiaa ja juonikuvioita, joista laajin on aikatasossakin mittava. Eri aikakaudet sekoittuvat keskenään ja Severianin kohtalo on kauan sitten lukkoonlyöty.

En tiedä. Tämän kirjan tai koko sarjan kohdalla minun on sanottava, etten tiedä mitä ajatella. Koko sarjan matkan ajan olen ihastellut joitain kohtia ja edellinen kirja, Liktorin miekka, oli kerrassaan hieno teos. Autarkin linnoitus oli mielenkiintoinen päätös tarinalle ja uppouduin mukaan pääsääntöisesti, mutta sitten kirjassa kuvattu käänne Severianin muuttumisessa pudotti minut kyydistä. Ymmärsin teknisesti, mutta en merkityksellisesti. Epäilin aiempien osien kohdalla, että kiinnitin huomiota yksityiskohtiin, joista en osannut sanoa olivatko ne tärkeitä vai ei. Ne olivat, mutta en silti oikein saanut kiinni siitä valtavasta hienoudesta, jolla tätä sarjaa on kuvattu.

Gene Wolfen kirjoitustyyli, niin tyylikästä ja älykästä kuin se onkin, ei lopulta lämmitä. Severian ei päässyt sittenkään ihon alle, enkä juurikaan ollut kiinnostunut hänen tai maailman kohtalosta. Haluaisin sanoa, että koin huikean lukuelämyksen kirjasarjan parissa, mutta en yksinkertaisesti kokenut. Tämä ei ollut se sarja, joka olisi iskenyt minuun, vaikka ajoittain lukeminen oli hyvinkin tyydyttävää.

Minulla on Wolfen kirjoittama esseekokoelma sarjan synnystä, nimeltä The Castle of the Otter, jonka aloittelin saatuani Autarkin linnoituksen loppuun. Ehkä se tuo lisänäkemystä sarjan erinomaisuuteen ja kaikkeen mitä en itsestään oivaltanut lukiessa.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Arthur Conan Doyle: The Lost World - Kadonnut maailma - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 4

Kirjabloggaajien neljännen klassikkohaasteen kirjaksi valitsin Arthur Conan Doylen vuonna 1912 julkaistun The Lost World -teoksen, joka ilmestyi suomeksikin vuonna 1916 nimellä Kadonnut maailma. Sherlock Holmes -tarinoistaan erityisesti tunnettu Doyle oli mukana pönkittämässä ja näyttämässä tietä myöshäisviktoriaanisella ajalla kehittyneen Lost World -alagenren syntyä H. Rider Haggardin Kuningas Salomonin kaivosten jalanjäljissä. Sittemmin mm. Michael Crichton kulki Haggardin viitoittamaa tietä Kongossa ja Doylen viitoittamaa tietä Jurassic Parkissa. Kadonneen maailman -konsepti on ollut suosittu erityisesti myös elokuvamaailmassa, jossa menestystä ovat niittäneet mm. aihetta sivunneet Indiana Jones -elokuvat. Tietenkään ei voi unohtaa Atlantiksen tarinaa hyödyntäneitä kirjailijoita, käsikirjoittajia, taiteilijoita ym., jotka ovat saaneet myöhemmin syntyneen evoluutioteorion risteämään jopa Platonin kreikkalaisen mytologian kanssa. Doylen The Lost World ja suomennos Kadonnut maailma ovat molemmat ladattavissa ekirjana Project Gutenbergistä. Suosittelen hyödyntämään palvelua. Klassikkohaasteen emäntänä toimi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogi (linkistä löytyy linkit moniin muihin luettuihin klassikoihin).

The Lost World – Kadonnut maailma on tarina toimittaja Edward Malonesta, joka lähtee toteuttamaan rakastamansa naisen sankaruusihanteita. Hän pyrkii haastattelemaan professori Challengeria, joka on surullisenkuuluisa Etelä-Amerikan seikkailukertomuksestaan, minkä mukaan hän on tavannut tieteellisesti tuntemattomia tai jo sukupuuttoon kuolleita lajeja. Kukaan ei tunnu uskovan häntä ja todisteet ovatkin heikonlaiset, joten Challerger haastaa tarpeeksi rohkeita miehiä toteuttamaan matkan uudestaan. Mukaan ilmoittautuvat hänen pääepäilijänsä, professori Summerlee, Amazon-seikkailija John Roxton, sekä tietysti Malone. Kumppanukset matkaavat Brasilian halki ja paikallisten apureiden kanssa löytävät kuin löytävätkin basalttisen ylänköalueen, joka on vulkaanisen toiminnan aiheuttaman kohoamisen vuoksi jäänyt eristyksiin muusta maailmasta ja jäänyt kehitykseltään omalaatuiseksi.

Charles R. Knightin allosauruksia
The Lost World on varsin vetävä seikkailukertomus, jossa on näkyvissä aikakautensa asenteet ja mielikuvat. Doyle on hyvinkin oppineen tuntuinen tekstissään ja pyrkinyt varmastikin huomioimaan viimeisimmät tieteelliset uutiset paleontologian ja luonnontieteiden alalta darwinismia myöten. Ihmisen ylivertaisuus muiden lajien suhteen korostuu, vaikka ihmisetkin itsessään jaetaan eri tasoisiin. Siinä missä myöhemmät tarinat ovat pudottaneet ihmislajin kehittymisen pois dinosaurusten aikakaudelta, Doylen tarina keskittyy pitkälti alkuihmiseen ja puuttuvaan renkaaseen apinoiden ja ihmisen välillä. Seikkailuun mahtuu toki lukuisia eläinhavaintoja ja yhteenottoja outojen otusten kanssa, ja ehkäpä Doyle on käyttänyt aikalaisten dinosauruskuvittajien, kuten Charles R. Knightin piirroksia tekstinsä inspiraationa. Vieressä oleva kuva allosauruksista on tosin julkaistu muutamia vuosia myöhemmin kuin Doyle eläintä kirjassaan kuvasi, ja on sittemmin todettu virheelliseksi. Knightin piirroksia on kuitenkin käytetty pohjana, kun The Lost Worldista tehtiin elokuvaversio. Kirjasta itsestään löytyy kuvitettujakin versioita.

Doylen teksti on välillä jopa satiirista, kun hän kuvaa kahden professorin välisiä kinasteluja ja Malonen suhdetta Gladysiin. Professoristyypit ovat varsin hurjapäisiä ja karkeita henkilöitä. Challenger on kuvattunakin parrakas ja härkämäinen hahmo. Kirja päätyy siten, että tarina voisi saada jatkoakin. Doyle kirjoitti muutaman tarinan, jossa Challenger esiintyy, mutta ei palannut enää kadonneeseen maailmaan itse myöhemmin. Se jäi muiden harteille.

The Lost Worldista on tehty useita elokuvia ja ainakin yksi tv-sarja, jonka jaksoja yritin katsoa Youtubesta. Sir Arthur Conan Doyle's The Lost World -tv-sarjaa tehtiin kolme tuotantokautta 1999-2002, mikä hämmästyttää suuresti. Luovutin itse ensimmäistä jaksoa (tai monesko lie) katsoessani, sillä sen verran kamalaa näyttelemistä siinä oli tarjolla. Mukana on jotain outoja henkilöitä ja jokin alien-hahmo, joka ei ainakaan minulla mene läpi minkäänsorttisen evoluutiovaiheen ihmishahmona. Mutta kun kerran sarja on tehty ja sitä ilmeisimmin on joku katsonutkin, niin liitän klassikkoteokseni samoin tein myös Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.

Luettuani kirjan katsoin sen pohjalta tehdyt samannimiset elokuvat vuosilta 1925 ja 1960. Vuoden 1925 mykkäelokuvaan oli kuvattu tervehdys itse kirjailijalta. Oli mukavaa nähdä liikkuvaa kuvaa Doylesta. Elokuvassa oli useita animaatioin toteutettuja kohtauksia pterosauruksista, sauropodeista ja tyrannosauruksista, jotka kömpelyydestään huolimatta olivat varsin uskottavia mustavalkoisessa filmissä. Tarinan sisältö noudatteli pääsääntöisesti kirjaa, vaikka yksityiskohdissa ja varsinkin lopussa oli lukuisia muutoksia. 1960 tehdyssä elokuvassa oli huvittavia dinosauruksia, hampaattomia iguanoja ja krokotiili, jotka taistelivat keskenään. Nauroin ääneen katsellessani näitä kauhistuttavia kohtauksia. Tyrannosaurus Rex ei ihan vakuuttanut. Molemmissa elokuvissa oli kirjasta poiketen matkalla mukana nainenkin. Varsin hauskoja pläjäyksiä katsoa, ainakin pätkittäin. Vuosien 1992, 1998, 2001 ja 2005 elokuvia en vaivautunut etsimään käsiini, vaikka jonkinlainen muistikuva minulla on, että Bob Hoskinsin tähdittämän 2001 version olisinkin jo nähnyt ennestään.

Dinosaurusten taistelu vuoden 1925 The Lost World -elokuvassa

Dinosaurusten taistelu vuoden 1960 The Lost World -elokuvassa

Sir Arthur Conan Doylen The Lost World on genrensä erinomainen alkutaipaleen edustaja, joka on vaikuttanut laajalti ja yhä tänä päivänäkin on varsin lukukelpoinen klassikko, jopa suomennoksena, vaikka kieli on melkoisen vanhahtavaa. Myöhäisempää 1940-luvun suomennosta ei kannata lukea, sillä se on lyhennetty versio.


LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...